Taas on aika mennyt hujauksessa, enkä juuri Kuhmoon lomailemaan tulon jälkeen ole netissä pyörähtänyt. Outoa sinänsä, koska yleensä täällä tulee päivittäin hyörittyä tovi jos toinenkin ;D Tässä tämän huomaa, miten paljon tekemistä sitä täällä keksii, ilman että jää aikaa netissä hengaamiselle.

Keskiviikkona muuten tapahtui sellainen ihme, jota on odoteltu pitkän aikaa. Nepo syttyi Nijin sitkeän yrittämisen tuloksena leikkimään neidin kanssa :D Ja ne todella leikkivät! Todisteeksi kuvasin tilannetta. Laittelen videon nettiin kunhan menen Kannukseen takaisin. Keskiviikkoiltaan tuli vielä sen verran suunnitelman muutoksia, että jouduin matkustamaan linja-autolla, vaikka alun perin isän piti tulla minua hakemaan. Linja-autoilu sujui suht mukavasti. Ihmeen nopeasti aika kului, vaikka yleensä istuminen kahden ison koiran kanssa on melkoista taiteilua välillä. Aika hyvin nuo kyllä kuitenkin mahtuivat nukkumaan jaloissa.

Itsenäisyyspäivänä ei sitten tehty yhtään mitään. Hihnalenkille noiden kanssa lähdin, mutta käännyin aika pikaisesti takaisin, koska tie oli _liukas_. Meinasi joka askeleella vetää lipat, eikä tuollainen kävely tee hyvää Nepolle, joka ilmeisesti palellutti selän onnistuen taas vaihteeksi sen jumittamaan. Jumissa selkä ei enää ole metsäilyn ja hieroskelun ansiosta. Hihnalenkin sijasta kävin juoksuttamassa koiria pellolla. Tänäkin päivänä sain todistaa kaksikon yhteistä painia sisällä :)

Itsenäisyyspäivänilta, tai oikeastaan yö, menikin sitten melko "kivoissa" tunnelmissa, mutta siitä hetken päästä lisää.

Tänään kävin Hietaperän koululla (meiltä n. 3 km) treenaamassa Annen seurassa. Mukana oli vain Niji, koska minulla ei ollut mahdollisuutta saada autoa paikalle, jossa olisin voinut koiria, etenkin Nepoa, pitää väliajoilla. Reenailtiin jonkinnäköistä tokoa: liikkeestä pysähtymisiä sekaisin (eikä muuten sekoittanut!!) sekä luoksetuloa ja seuraamista. Luoksarin eteenistuminen sekä siitä sivulle tuleminen alkaa hahmottua. Hienoa! :) Otin myös kolmesti pientä ruutua, johon kasvatin matkaa n. metri kerrallaan. Hyvin sujui sekin. Alustalle oli helppo mennä ;)

Yksi tuuliharjoituskin tehtiin, joka ei tuulen kieputtelun vuoksi kovin hyvin mennyt, mutta ukko löytyi metsästä ja jyvällä touhusta Niji koko ajan oli :) Haki tuulta ja saikin hajun, mutta ohjautuu väärään suuntaan. Positiivista tänään oli se, että Nijillä on todellakin tarmoa yrittää.

Ja sitten takaisin itsenäisyyspäivään: Puoli kymmenen aikaan illalla töistä palaamassa ollut äiti soittaa, että on poikittain tiellä ylämäessä, eikä pääse mihinkään, koska oli niin liukasta. Noh, "operaatio Mummin pelastus" alkoi. Lähdettiin täältä kotoa avuksi kolmen ihmisen voimin. Päästiin tien päälle ja todettiin, että täällä todellakin on liukasta. Noin kilometrin päässä meiltä on risteys, josta käännytään kohti Heinälahtea. Pieni "kylätie", joka on pitkä. Eikä siinä ollut hiekan hiekkaa... Ajeltiin sitä jonkin matkaa ja monta läheltä piti tilannetta oli ennen kuin lopulta tupsahdimme ojaan 20km/h vauhdilla... Kun tultiin ulos autosta, niin oli lähes samantein rähmällään maassa. Minun hyvät talvikengätkään eivät pitäneet ja tuntui kuin olisi kumppareilla jäällä kävellyt O.o Tässä vaiheessa isä alkoi soitella hiekoittajan perään, mutta hiekoitusta hoidettiin parhaillaan muualla.

Selvittiin ojasta isän serkun avustuksella, joka kävi traktorilla meidät ojasta onkimassa. Ja sekään ei ollut mikään helppo temppu. Lähdettiin sitten ajelemaan eteenpäin traktorin ketjutettujen renkaiden tekemiä jälkiä pitkin. Tosin eipä ne ketjutkaan meinanneet pitää, sillä kun tie hieman kallistui, niin traktori liukui mukana...

Traktori kuskeineen lähti kotia kohti, joten meidän piti jatkaa ilman sitä. Jotenkin ihmeellisesti päästiin Viitavaaran tienhaaraan, jonne on Heinälahdentien risteyksestä n. 15-20 km matka. Välillä tosin käytiin hieman ojan puolella, josta piti raa'alla käsivoimalla tuuppia auto pois. Yhdessä mäessä jouduttiin pysähtymään tien laitaan, jotta saadaan hiekkaa renkaiden alle tien reunasta. Pienen hiekoitussession jälkeen taas työntämään autoa... Mäet lasketeltiin toivoen, ettei vauhti kasva liikaa ja että auto pysyy tiellä.

Risteyksestä jatkettiin sitten kävellen matkaa äidin autolle, joka oli ehkä noin kilometrin päässä. Tässä vaiheessa äiti oli saanut auton keploteltua tien laitaan. Autoa ei siihen voinut heittää, joten piti taas hiekoittaa ja tuuppia. Tällä kertaa hommaa oli enemmän, mutta lopulta saatiin auto mäen päälle. Tästä jatkettiin jonkin matkaa autolla, mutta koska olisimme joutuneet ajamaan alamäkeä, niin jätettiin suosiolla auto ensimmäiselle levähdyspaikalle. Sitten takaisin isän autolle.

Siinäpä sitä sitten mietittiin, että mihin suuntaan yritetään. Oli kolme vaihtoehtoa: 1. Lähteä takaisin sinne mistä tultiin, 2. Lähteä Viitavaaran kautta Pohjoispuolentielle (asumme sen varressa) tai 3. Ajaa eteenpäin ja kääntyä levähdyspaikan kohdalla olleesta risteyksestä Kuhmon keskustaan ja lähteä sieltä Pohjoispuolentielle. Vaihtoehtoja oli monta, mutta mikään niistä ei ollut kovin kokeilukelpoinen... Vaihtoehto yksi: Ylämäki, vaihtoehto kaksi: täälläkin ylämäki, mutta loivempi kuin edellisessä ja kolme: alamäki, jonka jälkeen ylämäki...

Lähdettiin pienen tuumaustauon jälkeen yrittämään Viitavaaran kautta. Yritys hyvä kymmenen. Oltiin melkein mäen huipulla, kun auto päätti lähteä laskemaan mäen takaisin alas :D Vauhti ei onneksi kamalasti ehtinyt kasvaa, vaan tupsahti perä edellä penkkaan. Ja taas vaihteeksi hiekottamaan ja tuuppaamaan. Päästään pois ojasta ja lähdetään takaisin sinne viitavaaran risteykseen. Yhden kerran tupsahdettiin penkkaan niin, että piti työntää auto pois.

Viitavaaran risteyksessä sitten isä soitteli taas hiekoittajalle, joka oli parhaillaan hakemassa uutta hiekkakuormaa ja oli tulossa sieltä sitten Heinälahteen päin. Whippee! Alkoi jo kuulostaa hyvältä. Aikaa hiekanhakureissuun hän arvioi menevän puolitoistatuntia. Noh, ei kun vain odottelemaan.

Odotettiin, odotettiin ja odotettiin. Lopulta isän kärsivällisyys ei enää kestänyt, vaan lähdettiin yrittämään kohti Heinälahden tienhaaraa, josta siis alkujaan tulimme. Matka tosin tyssäsi melkein alkumetreille, koska naisväki oli sitä mieltä, ettei mäkeä edes yritetä ylös + nyt ojat olivat isompia. Niihin ei haluta :O Siispä odotettiin. Ja odotettiin.

Soiteltiin taas hiekoittajan perään ja hän oli tulossa vähän reilun 10 km päässä meistä. Tuntui jo aika voitolta. Matkaan kesäkeleillä olisi pitänyt kulua n. kymmenen minuuttia, mutta hiekoitusauton valokeilat alkoivat näkyä vasta tunnin päästä soitosta O.o

Ja koska pelastusoperaatiomme oli muutenkin ollut niin ihana ja mukava, niin eiköhän sitten tule uusia mutkia matkaan. Hiekoittaja ei uskalla lasketella mäkeä alas! Autossa siis ketjut ja karhennuslana, mikälie... Siispä käsipelillä hiekoittamaan. TAAS. Minä en tosin enää siskon kanssa tähän lystiin osallistunut. Odoteltiin autossa. Viimeinkin mäki oli jotenkin hiekoitettu ja peruuteltiin suht onnistuneesti takaisin Viitavaaran tienhaaraan odottamaan hiekoitusauton laskua. Hyvinhän se sieltä tuli alas ilman onkelmia ja vihdoin ja viimein oli tie ajokelvollisessa kunnossa! Oma yrityksensä oli saada auto hiekoitetulle ja karhennetulle alueelle, mutta onnistuttiin. Auto ei tosin siinäkään meinannut päästä eteenpäin, joten tuupattiin vauhtia ja hypättiin auton kyytiin.

Siinä kotimatkalla sitten vitsailtiin väsyneinä siitä, että millaiset renkaat pitäisi hankkia. Siskoni sitten mäjäytti, että renkaiden pitää olle sellaiset, että ne kestää jäällä kuin jäällä ;)

Kun vihdoin ja viimein pääsimme takaisin kotiin kello oli puoli neljä yöllä... Että sellaista.